Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘novellit’

Pasilan kirjastossa kokoontuva fantasiakirjallisuuden lukupiiri avasi syyskautensa 14.8.2013 keskustelemalla teoksesta Steampunk!: koneita ja korsetteja. Olimme saaneet vieraiksi kokoelman toimittaneet J. S. Meresmaan ja Markus Harjun, joiden novellit ovat myös mukana teoksessa.

Jos joku ei tiedä, mitä steampunk on kirjallisuuden yhteydessä, sen voisi kai sanoa yksinkertaistetusti olevan viktoriaaniselle ajalle sijoittuvaa tieteiskirjallisuutta, joissa koneet toimivat höyryllä tai mekaanisesti. Steampunk! on ensimmäinen suomalainen steampunk-novellikokoelma, ja se sisältää esipuheen lisäksi yhdeksän novellia.

Steampunk! oli uponnut sangen hyvin lukupiiriläisiin, sillä kaikki sanoivat pitäneensä siitä, vaikka ainakin joku mainitsi mielestään tarinoiden tason vaihtelevan ja joku piti osaa novelleista hankalina ymmärtää. Nupposen novelli ”Joka ratasta pyörittää” taisi saada eniten mainintoja parhaan tarinan gallupissa. Heikki Nevalan kertomuksessa ”Hevostuhatjalkainen” vetosi tarinan sijoittaminen Suomeen pohjanmaalle ja murteen käyttäminen repliikeissä. Shimo Suntilan ”Kruunun vihollisen” toimintakohtaukset jakoivat mielipiteitä, samoin Magdalena Hain ”Vaskimorsiamen” ennalta-arvattavuus.

Keskustelussa nousi vahvasti esiin se, että kokoelman novelleissa naiset olivat vahvoja toimijoita ja miehet jopa heikoilla. Lähes jokaisessa novellissa oli vähintään yksi naishahmo, vaikka päähenkilöinä oli miehiäkin. J. S. Meresmaan novelli ”Augustine” nostettiin esiin kuvauksena naisen rajallisista mahdollisuuksista miehisessä yhteiskunnassa. Yhteiskunnallisuuden ohella tarinoista löydettiin myös huumoria – esimerkiksi Christine Thorellin ”Viuhka käy kartanossa” oli tuntunut paikoin koomiselta –, eikä niiden sanoma tuntunut julistavalta.

Kertomusten suhdetta tekniikkaan ruodittiin lukupiirissä, ja niissä nähtiin jopa joiltakin osin koneromantiikkaa. Kirjailijat korostivat sitä, että steampunk lähestyy teknologiaa varsin inhimillisestä näkökulmasta, eikä laitteiden toiminnan yksityiskohtainen uskottava kuvaus ole tarpeen, toisin kuin ainakin joidenkin lukijoiden mielestä tieteiskirjallisuudessa. Jani Kankaan novellista ”Kapina tunturilla” oli löydetty sivistyksen ja jalon villin vastakkainasettelu.

Markus paljasti, että hänen novellinsa ”Prahan teurastaja” sai inspiraation miljööseen Praha-matkasta. Tosin novellin maanalaiset paikat lienevät vain mielikuvitusta. Koko kokoelmassakin liikuttiin paikoissa, jotka eivät välttämättä tule aivan ensimmäisinä mieliin steampunkia ajatellessa kuten Saara Henrikssonin novellin ”Arkistonhoitajan salaisuus” Budapest. Anni Nupposen novellista ”Joka ratasta pyörittää” todettiin, että sitä on aika haastavaa sijoittaa mihinkään, kun taas useimmissa muissa novelleissa oli selkeitä maantieteellisiä kiintopisteitä.

Steampunkin ystäville on luvassa lisää suomalaisia tarinoita. Vieraat kertoivat, että toinen novellikokoelma on työn alla. Sen alaotsikkona on Hyöryä ja helventinkoneita. Kirjan kansikuva on jo nähtävillä J. S. Meresmaan blogissa osoitteessa http://jsmeresmaa.blogspot.fi/2013/08/kansikuva-kirjoittamista-ja-harveneva.html.

Mainokset

Read Full Post »

URS: uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion antologia edustaa nimensä mukaan koulukuntaa, josta kerroin aikaisemmassa arvostelussani ja joka pyrkii palaamaan perinteiseen suoraviivaiseen kerrontaan. Mukana on paljolti samoja kirjoittajia kuin myöhemmässä julkaisussa Pimeyden reunalla ja muita uusrahvaanomaisia kertomuksia. URS:n eli ns. Valkoisen antologian kustantajana on tamperelainen pienkustantamo Hauenleuka.

Novellit kulkevat jossakin fantasia-, tieteis- ja kauhukirjallisuuden rajamaastossa, mutta yllättäen kokoelmassa näyttävät kauhutarinat painottuvan vahvimmin. Samuli Antilan ”Viheltäjä” tuo mieleen H. P. Lovecraftin teokset, joskin Suomeen sijoitettuna. Tuomas Salorannan ”Pyörätuolimummo” on kuvaukseltaan varsin realistista ja nostaa esiin nimettyjä Helsingin paikkoja mutta siirtyy vähitellen yliluonnollisemmalle tasolle. Markus Harjun ”Polku, joka joelle johtaa” kääntyy sekin lopussa kauhukirjallisuudeksi.

Fantasiakirjallisuutta edustaa kokoelmassa vain kaksi novellia, eivätkä nekään ole kaikkein perinteisintä fantasiaa. Alpo Leppäsen ”Barbaari Verenhukka” on selkeästi parodiaa, ja myös Tarja Sipiläisen novellissa ”Liekitettyä paahtoleipää” ote on vahvan koominen. Mixu Laurosen ”Rauhallista” on antologian ainoa tulevaisuuteen sijoittuva tieteisnovelli. Jussi Katajalan ”Leonardon rasia” on lajiltaan kaikkein erikoisin: siinä minäkertoja kuvaa kovasti Leonardo da Vinciltä kuulostavaa Leonardoa, joka ei kuitenkaan seuraa moneltakaan osin miehen todellisia historiallisia vaiheita. Novellia voisi kenties luonnehtia jonkinlaiseksi vaihtoehtohistoriaksi, ja siinä on mukana myös aikansa tason ylittävää tekniikkaa.

Suhtautumiseni URS-antologiaan on hiukan kaksijakoinen: siinä on useita kiinnostavia novelleja, mutta kokoelman fantasiahuumorinovellit eivät kolahtaneet minuun lainkaan. Sipiläisen novelli voi kenties miellyttää humoristisesta fantasiasta pitäviä yhdistäessään velhot, lohikäärmeet ja taikuuden sekä leivänpaahtimen ja postimyyntiluettelon kaltaiset modernit asiat. Sen sijaan Leppäsen parodia tuntui minusta surkealta. Sen kehyskertomuksessa väheksytyn fantasian kirjoittaja laatii teostaan, ja sen lomassa katkelmina esiintyvässä teoksessa kliseinen barbaarihahmo pelastaa kaunista neitoa. Suuntautuuko parodia perinteistä fantasiaa vastaan, sitä voi miettiä, mutta kovin suoraviivaiselta ja konstailemattomalta tuo kahdella tasolla liikkuva tarina ei tunnu verrattuna antologian muihin novelleihin.

Pidin kokoelman novelleista eniten Katajalan erikoisesta novellista, joka yhdistelee historiaa luovasti ja onnistuu punomaan novellin mielenkiintoisen käänteen. Novellissa on juuri sellainen juju, joka tekee siitä lukemisen arvoisen. Salorannan ”Pyörätuolimummo” yhdistää mukavan hiipivällä tavalla arkirealismin ja yliluonnollisen kauhun. Mitä tapahtuukaan, kun työtön nuorukainen ryhtyy ottamaan selvää kummallisesta pyörätuolimummosta? Antilan novelli on melko lyhyt mutta onnistuu tiiviissä sivumäärässä luomaan hyytävää tunnelmaa.

URS-antologia on kokoelman Pimeyden reunalla ja muita uusrahvaanomaisia kertomuksia tavoin hyvä tapa lähteä katsomaan, millaista tekstiä uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion koulukunnan edustajat tuottavat. Etenkin jos kauhukirjallisuus kiinnostaa, sitä on tässä antologiassa runsaammin tarjolla. Toimitustyö vaikuttaa muuten hyvältä, mutta Laurosen novellista tuntuu puuttuvan kokonaan tavutus. Kirjan lopussa olevat kirjoittajien lyhyet esittelyt ovat kiinnostava katsaus siihen, millainen joukko teosta on ollut laatimassa.

Tarkista kirjan saatavuus HelMet-kirjastoista

Read Full Post »

Pimeyden reunalla ja muita uusrahvaanomaisia kertomuksia on novellikokoelma, jonka kirjoittajat tunnustautuvat uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion edustajiksi. Kummalliselta kuulostavan termin takaa löytyy yksinkertaisesti kyllästyminen turhan korkeakirjalliseen ja hämäriin sfääreihin ponkaiseviin spekulatiivisen fiktion lajeihin. Uusrahvaanomaisuus tarkoittaa kokoelmassa yksinkertaisesti sitä, että tarinat ovat selkeitä juoneltaan eivätkä käytä niin monimutkaisia tyylikeinoja, että lukija tipahtaisi kärryiltä. Taustalla on pyrkimys palata vanhanaikaiseen suoraviivaiseen tarinallisuuteen.

Spekulatiivinen fiktio merkitsee kokoelmassa sitä, että se sisältää fantasia-, tieteis- ja kauhunovelleja. Markus Harjun ”Seitsemän sisaren sali”, Mixu Laurosen ”Prinsessa Sibyllan korvakorut” ja Tarja Sipiläisen ”Arana Suelon kadonneet kylät” ovat selkeimmin perinteistä seikkailullista fantasiakirjallisuutta. Nimimerkin Kullervo Rauta-Kalske novelli ”Ritari ja velho / Pilaantuneiden tomaattien kimara” on puhdasta fantasiaparodiaa. Venla Lintusen ”Järviveli” edustaa puolestaan kokoelmassa reaalifantasiaa. Jussi Katajalan ”Pimeyden reunalla”, Tuomas Salorannan ”Konemies hankkii elämän” ja Markus Koskimiehen ”Majakanvartija” ovat keskenään hiukan erilaisia tieteisnovelleja. Samuli Antilan novellia ”Juoksuhauta” voisi luonnehtia jonkinlaiseksi kummitusjutuksi, kun taas nimimerkin Lucilla Lin kertomus ”Pontianak” on perinteinen kauhunovelli.

Kokoelman tarinat ovat minusta tasoltaan vaihtelevia. Ehdottomasti hienointa antia oli Venla Lintusen herkän psykologinen novelli, jossa nuoren minäkertojan isoveli ”muuttaa järveen”. Aikuiset kokevat asian itsemurhana, mutta minäkertoja tietää asian paremmin ja joutuukin kiinnostavaan seikkailuun lähtiessään etsimään isoveljeään. Tarinassa on jotakin samaa tunnelmaa kuin Reeta Aarnion mainioissa suomalaista mytologiaa hyödyntävissä fantasiakirjoissa. Lintusella voisi olla hyvin rahkeita kokonaiseen romaaniinkin.

Lucilla Linin novelli on omalla tavallaan kiinnostava kauhu- ja vampyyritarina, joka hyödyntää lajin perinteisiä piirteitä. Kirjoittajan sanotaan asuvan ulkomailla, eikä tarinassa kieltä lukuun ottamatta olekaan mitään suomalaista. Ikävä kyllä, ääkkösten pisteitä näyttää myös toisinaan puuttuvan tarinasta, mikä on hiukan ärsyttävää. Jos siirtomaat, sukusalaisuudet ja sellaiset perinteiset elementit kiinnostavat, tarina kannattaa lukea.

En ole humoristisen kirjallisuuden ystävä, joten Kullervo Rauta-Kalskeen novelli olisi saanut minun puolestani jäädä kokoelmasta pois. Muuten kokoelman novellit ovat mukavaa luettavaa, vaikken niitä välttämättä nostaisikaan spekulatiivisen fiktion kaikkein kirkkaimpaan kärkeen. Selkeä tarinallisuus on novelleille eduksi, sillä itse liputan tuollaisen ”rahvaanomaisuuden” puolesta. Perinteisen fantasia-, tieteis- ja kauhukirjallisuuden ystävälle kokoelmaa voi suositella, mutta jos kaipaa jotakin kokeilevampaa, ei tämä novellikokoelma ole välttämättä lukemisen arvoinen.

Novellikokoelman kirjoittajat eivät ole mitään kovin tunnettuja kirjailijoita, vaikka useilla heistä onkin jo kirjallista tuotantoa takana. On ilahduttavaa nähdä, että heillä on halua saada novellejaan julkaistua myös perinteisessä painetussa muodossa, jolloin ne ehkä osuvat herkemmin satunnaistenkin lukijoiden käsiin kuin Internetissä. Kokoelman toimitustyökin on parempaa kuin keskimääräisissä omakustanteissa tai pienpainatteissa, vaikka tarkempi oikoluku ei olisi ollut pahitteeksi. Toivoa sopii, että uusrahvaanomainen koulukunta jatkaisi painettuja julkaisuja ja tarjoaisi tuollaisista novelleista kiinnostuneille lukemista.

Tarkista kirjan saatavuus HelMet-kirjastoista

Read Full Post »

Kouvolan dekkaripäivät pidettiin 8.6.–9.6.2012 Kouvola-talossa. Tapahtuman luennoissa sivuttiin lukuisia kiinnostavia dekkareita, joten mikäpä sen parempaa kuin jakaa niitä muillekin kesälukemisideoiksi.

Leena Lehtolainen puhui kirjailijan vallasta ja vastuusta. Siinä sivussa hän kertoi myös omasta tuotannostaan ja erityisesti Henkivartija-trilogiastaan, jonka viimeinen osa Paholaisen pennut ilmestyy syksyllä. Kolmatta osaa odotellessa ehtii hyvin lukea aikaisemmat osat Henkivartija ja Oikeuden jalopeura. Lehtolainen mainitsi useista käännössopimuksista, joten noita kirjoja päästään tulevaisuudessa lukemaan muillakin kielillä.

Kouvolan dekkaripäivien novellikilpailun otsikkona oli viime vuonna Valta houkuttaa ja koukuttaa. Aiheesta oli syntynyt kuutisenkymmentä novellia, joista 20 parasta on koottu otsikon mukaan nimetyksi novellikokoelmaksi. Kirjastoihin sen saapuminen voi kestää vielä jonkin aikaa. Aikaisempien dekkaripäivien antia voi jo nauttia esimerkiksi antologioista Rikoksia ja rangaistuksia ja Murhattu mieli.

Dekkaripäivien kunniavieraana kävi Vuoden johtolanka -palkinnon voittanut Pekka Hiltunen. Hänen teoksensa Vilpittömästi sinun oli minusta hieno lukukokemus, ja olenkin kirjoittanut siitä enemmän erilliseen arvosteluun. Hiltunen kertoi, että seuraavan romaanin käsikirjoitus on valmiina ja että se tulee käsittelemään ainakin Internetin pimeitä puoli.

Kenties vavahduttavimman puheenvuoron dekkaripäivillä piti kansainvälisten trillerin taitaja Taavi Soininvaara ladellessaan kaikenlaisia maailmaa uhkaavia vaaroja. Hän ennusti, että avaruuttakin tullaan tulevaisuudessa aseistamaan. Soininvaara kertoi neliosaisen Leo Karasta kertovan sarjansa päätösosan Valkoinen kääpiö ilmestyvän syksyllä. Jos asekauppa, ihmiskauppa, salaliitot ja yleensä kansainvälisen jännityksen teemat kiinnostavat, sarjan aikaisemmat osat ovat Kriittinen tiheys, Pakonopeus ja Punainen jättiläinen.

Taloudellisen vallan näkökulmaa dekkaripäiville toivat kirjailijat Taina Haahti ja Karo Hämäläinen. Taina Haahti on kirjoittanut useampia kirjoja, uusimpina aikuistenkirjoina Kaikki mitä tiedän huomisesta ja Apaja. Haahti ei ollut itse varma, missä määrin hän on dekkaristi, mutta ainakin jälkimmäinen teos on sellaiseksi luettu. Karo Hämäläinen ensimmäinen pörssijännäri on tiivistunnelmainen Erottaja. Sen tapahtumat kytkeytyvät viimeiseen finanssikriisiin, mutta kirjan lukeakseen ei tarvitse olla mikään talouden asiantuntija.

Helsingin yliopiston professori Heta Pyrhönen piti perusteellisen luennon kovaksikeitetystä dekkarista esimerkkinään Philip Kerrin Berlin Noir -trilogia. Tuo suomentamaton sarja sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Saksaan, jossa kolmanteen valtakuntaan kriittisesti suhtautuva yksityisetsivä Bernie Gunther yrittää selvittää tapauksia ja selvitä siinä sivussa hengissä. Pyrhösen mukaan sarjassa on paljon viittauksia klassiseen kovaksikeitettyyn dekkariin. Sen englantia taitaville ystäville lukemisen arvoisia voisivat olla sarjan osat March Violets, The Pale Criminal ja A German Requiem. Valitettavasti niitä ei ainakaan vielä löydy HelMet-kirjastoista, mutta useita muita Kerrin kirjoja on lainattavissa.

Dekkaripäivillä on tapana päästää ääneen joku aivan tavallinen dekkarinlukija. Tänä vuonna se oli pastori Hannu Purhonen. Hänen suosikeistaan jäi erityisesti mieleen David Humen Englantiin sijoittuva Cardby-sarja. Kirjastoista niitä voi olla hankala löytää, mutta antikvariaateista noita pääasiassa 1950–70-luvulla ilmestyneitä pehmeäkantisia kirjoja voi saada muutamalla eurolla. Purhonen korosti kirjojen nokkelaa sanailua. Eivät ne kovin syvällisiä ole mutta kevyttä kesälukemista kuitenkin.

Dekkareita ilmestyy vuosittainen melkoinen määrä, ja kirjailijoiden joukossa on joka vuosi aivan uusiakin nimiä. Heistä kolme esittäytyi dekkaripäivillä. Tiina Forsmanin romaanin Annikki Nissinen selvittää murhan päähenkilöinä ovat inkerinsuomalainen Helmi Orlova ja kalatiskin myyjä Annikki Nissinen. Ville Kaarnakarin jännäri Operaatio Chevalier sijoittuu puolestaan jatkosodan aikaan ja esittää kuvitteellisia selityksiä todellisille tapahtumille. Kati Saurula puolestaan on uskaltautunut esikoisromaanissaan Koiruohon kaupunki tarttumaan Tšernobylin ydinvoimalan tapahtumiin.

Suomalainen nuortendekkari elää ja voi hyvin. Tammen kustannustoimittaja Anna Warras haastatteli nuortendekkarin taitajia Kari Levolaa ja Pasi Lönniä. Molemmat ovat julkaisseet useita teoksia Musta kaista -sarjassa. Molemmat korostivat, että nuorille kirjoittaminen on taitolaji eikä yhtään väheksyttävämpää kuin aikuisille kirjoittaminen. Jos kiinnostaa tutustua, millaisia nykypäivän nuortendekkarit ovat, paras lienee aloittaa vaikkapa Levolan romaanista Kaksi palkkia latausta tai Lönnin romaanista Hyppy syvyyteen.

Dekkaripäivien monipuolisen annin täydensi dekkarin ja kauhukirjallisuuden rajamailla liikkuva Marko Hautala. Jos kauhukirjallisuuden yliluonnollisuus tuntuu vastenmieliseltä, Hautalan mukaan hänen kirjojaan voi lukea huoleti, sillä hän pyrkii luomaan kirjojensa erikoiset asiat siten, että niille voisi löytyä luonnollinenkin selitys. Hautalan jännäreitä ovat Itsevalaisevat, Käärinliinat ja Torajyvät.

Matti Järvinen

Read Full Post »