Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘fantasiakirjallisuus’

Pasilan kirjastossa kokoontuva fantasiakirjallisuuden lukupiiri käsitteli 7.11.2012 Elina Rouhiaisen esikoisromaania Kesytön, joka edustaa paranormaaliksi romanssiksi luonnehdittua genreä. Mikä parasta, itse kirjailija oli vieraanamme – eikä luennoimassa vaan keskustelemassa kanssamme!

Kesyttömän päähenkilö on 17-vuotias Raisa Oja, joka käy Helsingin kuvataidelukiota. Raisan maailma mullistuu, kun hänen äitinsä kuolee onnettomuudessa. Hänen holhoojakseen tulee aikaisemmin tuntematon Jaska-eno, jonka luokse Kainuun Hukkavaaraan Raisa muuttaa. Pontimena on selvittää äidin salaperäistä menneisyyttä. Raisa alkaa tuntea Hukkavaarassa myös outoa vetoa vuotta vanhempaan komeaan Mikaeliin. Mutta jotakin kummaa tuntuu olevan koko kylässä…

Suurin osa lukupiiriläisistä oli pitänyt romaanista – muutama jopa kovasti –, mutta kaikki eivät kokeneet olevansa oikein teoksen kohderyhmää, ja joku moitti teoksen alkua turhankin hitaaksi. Toisaalta romaani oli onnistunut yllättämään. Se oli aluksi tuntunut kuin Twilight-sarjan kopiolta mutta muuttunutkin myöhemmin kiinnostavammaksi ja omaleimaisemmaksi. Kesyttömän Raisa on paljon vahvempi ja itsenäisempi naishahmo kuin Twilight-sarjan Bella.

Elina valotti kiinnostavasti teoksen syntyä. Hän kertoi lukeneensa paljon paranormaaliin romanssiin lukeutuvia kirjoja, myös suomentamattomia, joten genre oli luonteva hänen kirjansa pohjaksi. Ensimmäinen käsikirjoitusluonnos syntyi varsin lyhyessä ajassa ja kelpasi kustantamo Tammelle, jossa oli toivottukin juuri sellaisia käsikirjoituksia. Romaani on mahdollisesti viisiosaiseksi tarkoitetun Susiraja-sarjan ensimmäinen osa, ja Elina sanoi yllättyneensä, ettei sarjamuoto ollut kustantajan näkökulmasta haitta vaan jopa etu.

Lukupiiriläiset pitivät Kesyttömän kieltä varsin sujuvana, eikä montaa virhettäkään ollut lukijoilla silmiin osunut. Se oli tosin pantu merkille, etteivät kainuulaiset puhuneet murretta vaan yleiskieltä. Kirjailija kertoi harkinneensa murteen käyttöä muttei ollut siihen päätynyt. Itse asiassa hän paljasti, ettei edes tuntenut Kainuuta päättäessään sijoittaa romaaninsa sinne. Paikka oli luonteva siksi, että Kainuussa on voimakas susikanta ja sudet taas ovat tarinassa tärkeässä roolissa. Elina painotti, että kyseessä oli puhtaasti kuvitteellinen kylä.

Kesyttömässä esiintyvää vampyyrihahmoa kehuttiin, koska hän on erilainen kuin perinteiset vampyyrit ja jopa isällinen. Toinen erityisesti esiin nostettu hahmo oli Niko, jonka kanssa Raisa ystävystyy. Nikon vihjatun homoseksuaalisuuden osalta pohdittiin, miten luontevalta se tuntui suhteessa kyläläisten asenteisiin. Kaikille kolmelle hahmolle yhteiseksi nähtiin jonkinlainen ulkopuolisuus suhteessa kylän muihin asukkaisiin. Mikaelin hahmoa moitittiin turhan kliseiseksi, ja kirjailijakin myönsi, että rakastetun roolissa toimivan hahmon tekeminen kiinnostavaksi oli haasteellista.

Kirjan hahmojen nimistä heräsi hyvä keskustelu. Elina kertoi, ettei ollut erityisemmin miettinyt Raisan nimeä. Hän oli vain halunnut nimen, joka ei ole liian yleinen muttei ylettömän harvinainenkaan. Elina vihjaisi, että eräät toiset nimet on valittu silmällä pitäen jotakin sellaista, mikä paljastuu sarjan seuraavissa osissa.

Kesyttömästä löydettiin monia teemoja. Erityisen tärkeäksi nostettiin erilaisuuden käsittely, sillä lukupiiriläiset näkivät sen olevan keskeisessä roolissa läpi koko kirjan. Elina nosti esiin, että hän halusi kirjassa nostaa esiin myös nuoruuden vaikeuksia. Raisa on joutunut koulukiusatuksi, ja siitä nähtiin seurauksena hänessä toisinaan nouseva halu viillellä itseään. Kylän yhteisö nähtiin vahvasti miesten hallitsemana, mutta teoksen loppupuolella patriarkaalinen yhteiskuntajärjestys alkoi saada murtumia.

Lukupiiriläisiä kiinnosti tietää kirjan kannesta. Elina kertoi, ettei hänellä ollut siihen osuutta vaan hänen työnsä oli teksti. Kannen arveltiin olevan suunnattu kirjan kohderyhmälle eli teini-ikäisille tytöille mutta karkottavan mieslukijat. Elina myönsi, että mieslukijoilta ei ollut paljonkaan palautetta, mutta ainakin yhden lukijan isäkin oli kirjaan tykästynyt.

Vaikka lukupiirin osallistujat olivat kohderyhmää vanhempia, kirja oli meille maittanut hyvin ja keskustelua olisi jatkunut varmasti kahta tuntia pidempäänkin, mutta kirjaston sulkemiskuulutus pakotti meidät lopettamaan. Kesyttömästä voivat siis hyvin nauttia aikuisetkin, eikä miestenkään kannata arvioida kirjaa kansikuvan perusteella. Se tarjoaa vetävän tarinan, jossa on toki tunteita mutta myös arvoituksia ja kiinnostavia paljastuksia. Niitä on taatusti luvassa tulevissakin osissa. Ja Elina kertoi, että seuraavan osan käsikirjoitus on jo kustannustoimittajalla luettavana, joten Raisan tarinaan on jatkoa pian luvassa!

Read Full Post »

URS: uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion antologia edustaa nimensä mukaan koulukuntaa, josta kerroin aikaisemmassa arvostelussani ja joka pyrkii palaamaan perinteiseen suoraviivaiseen kerrontaan. Mukana on paljolti samoja kirjoittajia kuin myöhemmässä julkaisussa Pimeyden reunalla ja muita uusrahvaanomaisia kertomuksia. URS:n eli ns. Valkoisen antologian kustantajana on tamperelainen pienkustantamo Hauenleuka.

Novellit kulkevat jossakin fantasia-, tieteis- ja kauhukirjallisuuden rajamaastossa, mutta yllättäen kokoelmassa näyttävät kauhutarinat painottuvan vahvimmin. Samuli Antilan ”Viheltäjä” tuo mieleen H. P. Lovecraftin teokset, joskin Suomeen sijoitettuna. Tuomas Salorannan ”Pyörätuolimummo” on kuvaukseltaan varsin realistista ja nostaa esiin nimettyjä Helsingin paikkoja mutta siirtyy vähitellen yliluonnollisemmalle tasolle. Markus Harjun ”Polku, joka joelle johtaa” kääntyy sekin lopussa kauhukirjallisuudeksi.

Fantasiakirjallisuutta edustaa kokoelmassa vain kaksi novellia, eivätkä nekään ole kaikkein perinteisintä fantasiaa. Alpo Leppäsen ”Barbaari Verenhukka” on selkeästi parodiaa, ja myös Tarja Sipiläisen novellissa ”Liekitettyä paahtoleipää” ote on vahvan koominen. Mixu Laurosen ”Rauhallista” on antologian ainoa tulevaisuuteen sijoittuva tieteisnovelli. Jussi Katajalan ”Leonardon rasia” on lajiltaan kaikkein erikoisin: siinä minäkertoja kuvaa kovasti Leonardo da Vinciltä kuulostavaa Leonardoa, joka ei kuitenkaan seuraa moneltakaan osin miehen todellisia historiallisia vaiheita. Novellia voisi kenties luonnehtia jonkinlaiseksi vaihtoehtohistoriaksi, ja siinä on mukana myös aikansa tason ylittävää tekniikkaa.

Suhtautumiseni URS-antologiaan on hiukan kaksijakoinen: siinä on useita kiinnostavia novelleja, mutta kokoelman fantasiahuumorinovellit eivät kolahtaneet minuun lainkaan. Sipiläisen novelli voi kenties miellyttää humoristisesta fantasiasta pitäviä yhdistäessään velhot, lohikäärmeet ja taikuuden sekä leivänpaahtimen ja postimyyntiluettelon kaltaiset modernit asiat. Sen sijaan Leppäsen parodia tuntui minusta surkealta. Sen kehyskertomuksessa väheksytyn fantasian kirjoittaja laatii teostaan, ja sen lomassa katkelmina esiintyvässä teoksessa kliseinen barbaarihahmo pelastaa kaunista neitoa. Suuntautuuko parodia perinteistä fantasiaa vastaan, sitä voi miettiä, mutta kovin suoraviivaiselta ja konstailemattomalta tuo kahdella tasolla liikkuva tarina ei tunnu verrattuna antologian muihin novelleihin.

Pidin kokoelman novelleista eniten Katajalan erikoisesta novellista, joka yhdistelee historiaa luovasti ja onnistuu punomaan novellin mielenkiintoisen käänteen. Novellissa on juuri sellainen juju, joka tekee siitä lukemisen arvoisen. Salorannan ”Pyörätuolimummo” yhdistää mukavan hiipivällä tavalla arkirealismin ja yliluonnollisen kauhun. Mitä tapahtuukaan, kun työtön nuorukainen ryhtyy ottamaan selvää kummallisesta pyörätuolimummosta? Antilan novelli on melko lyhyt mutta onnistuu tiiviissä sivumäärässä luomaan hyytävää tunnelmaa.

URS-antologia on kokoelman Pimeyden reunalla ja muita uusrahvaanomaisia kertomuksia tavoin hyvä tapa lähteä katsomaan, millaista tekstiä uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion koulukunnan edustajat tuottavat. Etenkin jos kauhukirjallisuus kiinnostaa, sitä on tässä antologiassa runsaammin tarjolla. Toimitustyö vaikuttaa muuten hyvältä, mutta Laurosen novellista tuntuu puuttuvan kokonaan tavutus. Kirjan lopussa olevat kirjoittajien lyhyet esittelyt ovat kiinnostava katsaus siihen, millainen joukko teosta on ollut laatimassa.

Tarkista kirjan saatavuus HelMet-kirjastoista

Read Full Post »

Pimeyden reunalla ja muita uusrahvaanomaisia kertomuksia on novellikokoelma, jonka kirjoittajat tunnustautuvat uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion edustajiksi. Kummalliselta kuulostavan termin takaa löytyy yksinkertaisesti kyllästyminen turhan korkeakirjalliseen ja hämäriin sfääreihin ponkaiseviin spekulatiivisen fiktion lajeihin. Uusrahvaanomaisuus tarkoittaa kokoelmassa yksinkertaisesti sitä, että tarinat ovat selkeitä juoneltaan eivätkä käytä niin monimutkaisia tyylikeinoja, että lukija tipahtaisi kärryiltä. Taustalla on pyrkimys palata vanhanaikaiseen suoraviivaiseen tarinallisuuteen.

Spekulatiivinen fiktio merkitsee kokoelmassa sitä, että se sisältää fantasia-, tieteis- ja kauhunovelleja. Markus Harjun ”Seitsemän sisaren sali”, Mixu Laurosen ”Prinsessa Sibyllan korvakorut” ja Tarja Sipiläisen ”Arana Suelon kadonneet kylät” ovat selkeimmin perinteistä seikkailullista fantasiakirjallisuutta. Nimimerkin Kullervo Rauta-Kalske novelli ”Ritari ja velho / Pilaantuneiden tomaattien kimara” on puhdasta fantasiaparodiaa. Venla Lintusen ”Järviveli” edustaa puolestaan kokoelmassa reaalifantasiaa. Jussi Katajalan ”Pimeyden reunalla”, Tuomas Salorannan ”Konemies hankkii elämän” ja Markus Koskimiehen ”Majakanvartija” ovat keskenään hiukan erilaisia tieteisnovelleja. Samuli Antilan novellia ”Juoksuhauta” voisi luonnehtia jonkinlaiseksi kummitusjutuksi, kun taas nimimerkin Lucilla Lin kertomus ”Pontianak” on perinteinen kauhunovelli.

Kokoelman tarinat ovat minusta tasoltaan vaihtelevia. Ehdottomasti hienointa antia oli Venla Lintusen herkän psykologinen novelli, jossa nuoren minäkertojan isoveli ”muuttaa järveen”. Aikuiset kokevat asian itsemurhana, mutta minäkertoja tietää asian paremmin ja joutuukin kiinnostavaan seikkailuun lähtiessään etsimään isoveljeään. Tarinassa on jotakin samaa tunnelmaa kuin Reeta Aarnion mainioissa suomalaista mytologiaa hyödyntävissä fantasiakirjoissa. Lintusella voisi olla hyvin rahkeita kokonaiseen romaaniinkin.

Lucilla Linin novelli on omalla tavallaan kiinnostava kauhu- ja vampyyritarina, joka hyödyntää lajin perinteisiä piirteitä. Kirjoittajan sanotaan asuvan ulkomailla, eikä tarinassa kieltä lukuun ottamatta olekaan mitään suomalaista. Ikävä kyllä, ääkkösten pisteitä näyttää myös toisinaan puuttuvan tarinasta, mikä on hiukan ärsyttävää. Jos siirtomaat, sukusalaisuudet ja sellaiset perinteiset elementit kiinnostavat, tarina kannattaa lukea.

En ole humoristisen kirjallisuuden ystävä, joten Kullervo Rauta-Kalskeen novelli olisi saanut minun puolestani jäädä kokoelmasta pois. Muuten kokoelman novellit ovat mukavaa luettavaa, vaikken niitä välttämättä nostaisikaan spekulatiivisen fiktion kaikkein kirkkaimpaan kärkeen. Selkeä tarinallisuus on novelleille eduksi, sillä itse liputan tuollaisen ”rahvaanomaisuuden” puolesta. Perinteisen fantasia-, tieteis- ja kauhukirjallisuuden ystävälle kokoelmaa voi suositella, mutta jos kaipaa jotakin kokeilevampaa, ei tämä novellikokoelma ole välttämättä lukemisen arvoinen.

Novellikokoelman kirjoittajat eivät ole mitään kovin tunnettuja kirjailijoita, vaikka useilla heistä onkin jo kirjallista tuotantoa takana. On ilahduttavaa nähdä, että heillä on halua saada novellejaan julkaistua myös perinteisessä painetussa muodossa, jolloin ne ehkä osuvat herkemmin satunnaistenkin lukijoiden käsiin kuin Internetissä. Kokoelman toimitustyökin on parempaa kuin keskimääräisissä omakustanteissa tai pienpainatteissa, vaikka tarkempi oikoluku ei olisi ollut pahitteeksi. Toivoa sopii, että uusrahvaanomainen koulukunta jatkaisi painettuja julkaisuja ja tarjoaisi tuollaisista novelleista kiinnostuneille lukemista.

Tarkista kirjan saatavuus HelMet-kirjastoista

Read Full Post »

Pasilan kirjastossa kokoontuva fantasiakirjallisuuden lukupiiri kokoontui 9.5.2012 keskustelemaan Ville Vuorelan ja Petri Hiltusen teoksesta Vanha Koira (Jalava, 2004).

Lukupiirissä pohdittiin, onko kirja romaani vai novellikokoelma, sillä se koostuu otsikoiduista teksteistä, joilla on numeroidut lukunsa. Kahdessa ensimmäisessä kertomuksessa päähenkilönä on Aric Itäläinen, joka on vanha praedor eli aarteita etsinyt seikkailija. Sen jälkeen keskeiseen rooliin nousee kuitenkin jo vuosia sitten aloilleen asettunut Aricin seikkailijatoveri Eram Vuderis. Päähenkilön vaihtumista pidettiin melko yllättävänä mutta kiinnostavana, Eram kun on majataloa pitäessään pulskistunut ja mieltynyt mukavaan elämään. Elämän käänteet pakottavat hänet lähtemään jälleen tien päälle.

Vanha Koira on melko perinteistä miekka ja magia -fantasiaa ja ilmeisesti suunnattu miehille. Miehet olivat kirjassa pääosassa, vaikka pari vahvaa naishahmoakin nousi esiin. Kirjan kansikuvaa pidettiin huonona, ja se oli herättänyt osassa lukupiiriläisiä epäilyksiä kirjaa kohtaan. Teos osoittautui kuitenkin kiinnostavammaksi kuin kansikuva antoi ymmärtää, sillä tapahtumat eivät olleet pelkkää veristä taistelua. Se, oliko kirjan loppu onnellinen vai ei, herätti hiukan pohdintaa. Avoimeksi jäi, mitä kirjan tapahtumien ulkopuolelle kadonneelle Eramin pojalle kävi. Olisiko mahdollisesti myös hänestä kirjoitettu jotakin?

Erityisiä kehuja kirjassa keräsi Petri Hiltusen mustavalkoinen kuvitus; Hiltunen on tunnettu fantasiakuvittaja ja julkaissut samaan maailmaan sijoittuvia sarjakuva-albumeita, joskaan lukupiiriläiset eivät olleet tutustuneet niihin tai maailmaan perustuvaan Praedor-roolipeliin, joka oli kokoontumiskerralla katseltavana. Kirjan ulkoasu keräsi kritiikkiä, sillä karmeana pidetyn kannen lisäksi kirjan taitto tuntui aika amatöörimäiseltä kaksine palstoineen ja välillä kovin pitkine kappaleineen. Kappaleissa oli kummallisesti käytetty vuorotellen vasen suora -asettelua ja välillä sisennyksiä. Kirjassa olisi voinut olla mukana kartta, jotta tekstissä mainitut paikat olisivat hahmottuneet paremmin.

Kokonaisuutena Vanha Koira ei noussut kenenkään lukupiiriläisen suosikkikirjaksi, mutta sen todettiin olleen kiinnostava katsaus miekka ja magia -fantasiaan, jota lukupiiriläiset eivät olleet kovin runsaasti lukeneet. Joku totesi, ettei olisi kansikuvan vuoksi varmasti tarttunutkaan kirjaan, jollei se olisi ollut lukupiirin ohjelmistossa.

Jos kiinnostaa kokeilla, millaista suomalaista fantasiakirjallisuutta roolipelikuvioista tuttu Ville Vuorela ja arvostettu fantasiakuvittaja Petri Hiltunen ovat saaneet aikaan, kirjan saatavuuden voi tarkistaa HelMet-verkkokirjastosta. Lukupiiri jatkuu elokuussa 2012 Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen teoksella Routasisarukset, ja uudetkin tulokkaat ovat tervetulleita. Lukupiiriin aikataulu löytyy Pasilan kirjaston lukupiiriblogista.

Read Full Post »

Frizt Leiberin kolmen tarinan kokoelma Lankhmarin varkaat edusti fantasiakirjallisuuden lukupiirissä miekka ja magia -alalajia. Tarinat kertovat, kuinka pohjoisen barbaari Fafhrd ja velhon oppipoika Harmaan Hiirestäjä jättävät kotinsa ja lähtevät seikkailemaan Nahwonin maailmaan. ”Lumentulon naiset” selostaa Fafhrdin vaikeuksista oman klaaninsa kanssa ja siitä, kuinka hän kohtasi sivistyksen. ”Pahuuden malja” -novellissa Hiiri eli myöhemmin Harmaa Hiirestäjä joutuu vastakkain taikuutta vihaavan aatelisherran kanssa. ”Kohtalokkaista kohtaamisia Lankhmarissa” tuo mahtavan Lankhmarin kaupungin alamaailmassa pyörivät seikkailijat yhteen.

Lukupiirin keskustelussa nousi erityisesti esiin teoksen kieli. Sitä pidettiin laveasti kuvailevana ja adjektiiveja viljelevänä, mikä oli ärsyttänyt osaa keskustelijoista. Teoksen tarinat kuitenkin jakoivat myös mielipiteitä: toiset pitivät ensimmäistä novellia parhaana, kun taas toisten mielestä toinen novelli oli nasevampi.

Keskustelussa pohdittiin kertomusten sukupuolirooleja. Novellin ”Lumentulon naiset” lumeen liittyvää taikuutta pidettiin kiinnostavana, samoin klaanin yhteiskuntaa, jota olisi voinut käsitellä enemmänkin. Toisaalta novellia ”Kohtalokkaista kohtaamisia Lankhmarissa” moitittiin aivan liialliseksi miehiseksi pullisteluksi. Jotkut yksittäiset naisia koskevat luonnehdinnat ärsyttivät keskustelijoita. Osallistujajoukko oli tällä kertaa varsin naisvaltainen, joten miespuolisten keskustelijoiden näkemyksiäkin olisi ollut kiva kuulla enemmän.

Keskustelussa nousi esiin, että Leiber on kirjoittanut valtavan määrän tarinoita kokoelman Fafhrdin ja Harmaan Hiirestäjän seikkailuista, mutta Vaskikirjojen julkaisema kokoelma on ainoa suomeksi ilmestynyt katkelma niistä. Novellit tuntuivat kuitenkin keskustelijoiden mielestä toimivan hyvin itsenäisinä, vaikkakin ”Kohtalokkaista kohtaamisia Lankhmarissa” vaati selvästi aikaisempien novellien pohjustusta.

 Matti Järvinen

Read Full Post »