Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Steampunkia lukupiirissä

Pasilan kirjastossa kokoontuva fantasiakirjallisuuden lukupiiri avasi syyskautensa 14.8.2013 keskustelemalla teoksesta Steampunk!: koneita ja korsetteja. Olimme saaneet vieraiksi kokoelman toimittaneet J. S. Meresmaan ja Markus Harjun, joiden novellit ovat myös mukana teoksessa.

Jos joku ei tiedä, mitä steampunk on kirjallisuuden yhteydessä, sen voisi kai sanoa yksinkertaistetusti olevan viktoriaaniselle ajalle sijoittuvaa tieteiskirjallisuutta, joissa koneet toimivat höyryllä tai mekaanisesti. Steampunk! on ensimmäinen suomalainen steampunk-novellikokoelma, ja se sisältää esipuheen lisäksi yhdeksän novellia.

Steampunk! oli uponnut sangen hyvin lukupiiriläisiin, sillä kaikki sanoivat pitäneensä siitä, vaikka ainakin joku mainitsi mielestään tarinoiden tason vaihtelevan ja joku piti osaa novelleista hankalina ymmärtää. Nupposen novelli ”Joka ratasta pyörittää” taisi saada eniten mainintoja parhaan tarinan gallupissa. Heikki Nevalan kertomuksessa ”Hevostuhatjalkainen” vetosi tarinan sijoittaminen Suomeen pohjanmaalle ja murteen käyttäminen repliikeissä. Shimo Suntilan ”Kruunun vihollisen” toimintakohtaukset jakoivat mielipiteitä, samoin Magdalena Hain ”Vaskimorsiamen” ennalta-arvattavuus.

Keskustelussa nousi vahvasti esiin se, että kokoelman novelleissa naiset olivat vahvoja toimijoita ja miehet jopa heikoilla. Lähes jokaisessa novellissa oli vähintään yksi naishahmo, vaikka päähenkilöinä oli miehiäkin. J. S. Meresmaan novelli ”Augustine” nostettiin esiin kuvauksena naisen rajallisista mahdollisuuksista miehisessä yhteiskunnassa. Yhteiskunnallisuuden ohella tarinoista löydettiin myös huumoria – esimerkiksi Christine Thorellin ”Viuhka käy kartanossa” oli tuntunut paikoin koomiselta –, eikä niiden sanoma tuntunut julistavalta.

Kertomusten suhdetta tekniikkaan ruodittiin lukupiirissä, ja niissä nähtiin jopa joiltakin osin koneromantiikkaa. Kirjailijat korostivat sitä, että steampunk lähestyy teknologiaa varsin inhimillisestä näkökulmasta, eikä laitteiden toiminnan yksityiskohtainen uskottava kuvaus ole tarpeen, toisin kuin ainakin joidenkin lukijoiden mielestä tieteiskirjallisuudessa. Jani Kankaan novellista ”Kapina tunturilla” oli löydetty sivistyksen ja jalon villin vastakkainasettelu.

Markus paljasti, että hänen novellinsa ”Prahan teurastaja” sai inspiraation miljööseen Praha-matkasta. Tosin novellin maanalaiset paikat lienevät vain mielikuvitusta. Koko kokoelmassakin liikuttiin paikoissa, jotka eivät välttämättä tule aivan ensimmäisinä mieliin steampunkia ajatellessa kuten Saara Henrikssonin novellin ”Arkistonhoitajan salaisuus” Budapest. Anni Nupposen novellista ”Joka ratasta pyörittää” todettiin, että sitä on aika haastavaa sijoittaa mihinkään, kun taas useimmissa muissa novelleissa oli selkeitä maantieteellisiä kiintopisteitä.

Steampunkin ystäville on luvassa lisää suomalaisia tarinoita. Vieraat kertoivat, että toinen novellikokoelma on työn alla. Sen alaotsikkona on Hyöryä ja helventinkoneita. Kirjan kansikuva on jo nähtävillä J. S. Meresmaan blogissa osoitteessa http://jsmeresmaa.blogspot.fi/2013/08/kansikuva-kirjoittamista-ja-harveneva.html.

Pasilan kirjastossa on elokuun loppuun esillä kirjanäyttely, johon on koottu dystopioita, utopioita ja vaihtoehtoisia todellisuuksia käsittelevää kaunokirjallisuutta.
Tässä pieni vinkkivalikoima:

Kotimaisia kirjailijoita:

Käännöskirjallisuutta:

Vinkkilistoja saa myös meiltä kirjastosta.

Elina Rouhiainen: Kesytön

Pasilan kirjastossa kokoontuva fantasiakirjallisuuden lukupiiri käsitteli 7.11.2012 Elina Rouhiaisen esikoisromaania Kesytön, joka edustaa paranormaaliksi romanssiksi luonnehdittua genreä. Mikä parasta, itse kirjailija oli vieraanamme – eikä luennoimassa vaan keskustelemassa kanssamme!

Kesyttömän päähenkilö on 17-vuotias Raisa Oja, joka käy Helsingin kuvataidelukiota. Raisan maailma mullistuu, kun hänen äitinsä kuolee onnettomuudessa. Hänen holhoojakseen tulee aikaisemmin tuntematon Jaska-eno, jonka luokse Kainuun Hukkavaaraan Raisa muuttaa. Pontimena on selvittää äidin salaperäistä menneisyyttä. Raisa alkaa tuntea Hukkavaarassa myös outoa vetoa vuotta vanhempaan komeaan Mikaeliin. Mutta jotakin kummaa tuntuu olevan koko kylässä…

Suurin osa lukupiiriläisistä oli pitänyt romaanista – muutama jopa kovasti –, mutta kaikki eivät kokeneet olevansa oikein teoksen kohderyhmää, ja joku moitti teoksen alkua turhankin hitaaksi. Toisaalta romaani oli onnistunut yllättämään. Se oli aluksi tuntunut kuin Twilight-sarjan kopiolta mutta muuttunutkin myöhemmin kiinnostavammaksi ja omaleimaisemmaksi. Kesyttömän Raisa on paljon vahvempi ja itsenäisempi naishahmo kuin Twilight-sarjan Bella.

Elina valotti kiinnostavasti teoksen syntyä. Hän kertoi lukeneensa paljon paranormaaliin romanssiin lukeutuvia kirjoja, myös suomentamattomia, joten genre oli luonteva hänen kirjansa pohjaksi. Ensimmäinen käsikirjoitusluonnos syntyi varsin lyhyessä ajassa ja kelpasi kustantamo Tammelle, jossa oli toivottukin juuri sellaisia käsikirjoituksia. Romaani on mahdollisesti viisiosaiseksi tarkoitetun Susiraja-sarjan ensimmäinen osa, ja Elina sanoi yllättyneensä, ettei sarjamuoto ollut kustantajan näkökulmasta haitta vaan jopa etu.

Lukupiiriläiset pitivät Kesyttömän kieltä varsin sujuvana, eikä montaa virhettäkään ollut lukijoilla silmiin osunut. Se oli tosin pantu merkille, etteivät kainuulaiset puhuneet murretta vaan yleiskieltä. Kirjailija kertoi harkinneensa murteen käyttöä muttei ollut siihen päätynyt. Itse asiassa hän paljasti, ettei edes tuntenut Kainuuta päättäessään sijoittaa romaaninsa sinne. Paikka oli luonteva siksi, että Kainuussa on voimakas susikanta ja sudet taas ovat tarinassa tärkeässä roolissa. Elina painotti, että kyseessä oli puhtaasti kuvitteellinen kylä.

Kesyttömässä esiintyvää vampyyrihahmoa kehuttiin, koska hän on erilainen kuin perinteiset vampyyrit ja jopa isällinen. Toinen erityisesti esiin nostettu hahmo oli Niko, jonka kanssa Raisa ystävystyy. Nikon vihjatun homoseksuaalisuuden osalta pohdittiin, miten luontevalta se tuntui suhteessa kyläläisten asenteisiin. Kaikille kolmelle hahmolle yhteiseksi nähtiin jonkinlainen ulkopuolisuus suhteessa kylän muihin asukkaisiin. Mikaelin hahmoa moitittiin turhan kliseiseksi, ja kirjailijakin myönsi, että rakastetun roolissa toimivan hahmon tekeminen kiinnostavaksi oli haasteellista.

Kirjan hahmojen nimistä heräsi hyvä keskustelu. Elina kertoi, ettei ollut erityisemmin miettinyt Raisan nimeä. Hän oli vain halunnut nimen, joka ei ole liian yleinen muttei ylettömän harvinainenkaan. Elina vihjaisi, että eräät toiset nimet on valittu silmällä pitäen jotakin sellaista, mikä paljastuu sarjan seuraavissa osissa.

Kesyttömästä löydettiin monia teemoja. Erityisen tärkeäksi nostettiin erilaisuuden käsittely, sillä lukupiiriläiset näkivät sen olevan keskeisessä roolissa läpi koko kirjan. Elina nosti esiin, että hän halusi kirjassa nostaa esiin myös nuoruuden vaikeuksia. Raisa on joutunut koulukiusatuksi, ja siitä nähtiin seurauksena hänessä toisinaan nouseva halu viillellä itseään. Kylän yhteisö nähtiin vahvasti miesten hallitsemana, mutta teoksen loppupuolella patriarkaalinen yhteiskuntajärjestys alkoi saada murtumia.

Lukupiiriläisiä kiinnosti tietää kirjan kannesta. Elina kertoi, ettei hänellä ollut siihen osuutta vaan hänen työnsä oli teksti. Kannen arveltiin olevan suunnattu kirjan kohderyhmälle eli teini-ikäisille tytöille mutta karkottavan mieslukijat. Elina myönsi, että mieslukijoilta ei ollut paljonkaan palautetta, mutta ainakin yhden lukijan isäkin oli kirjaan tykästynyt.

Vaikka lukupiirin osallistujat olivat kohderyhmää vanhempia, kirja oli meille maittanut hyvin ja keskustelua olisi jatkunut varmasti kahta tuntia pidempäänkin, mutta kirjaston sulkemiskuulutus pakotti meidät lopettamaan. Kesyttömästä voivat siis hyvin nauttia aikuisetkin, eikä miestenkään kannata arvioida kirjaa kansikuvan perusteella. Se tarjoaa vetävän tarinan, jossa on toki tunteita mutta myös arvoituksia ja kiinnostavia paljastuksia. Niitä on taatusti luvassa tulevissakin osissa. Ja Elina kertoi, että seuraavan osan käsikirjoitus on jo kustannustoimittajalla luettavana, joten Raisan tarinaan on jatkoa pian luvassa!

URS: uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion antologia edustaa nimensä mukaan koulukuntaa, josta kerroin aikaisemmassa arvostelussani ja joka pyrkii palaamaan perinteiseen suoraviivaiseen kerrontaan. Mukana on paljolti samoja kirjoittajia kuin myöhemmässä julkaisussa Pimeyden reunalla ja muita uusrahvaanomaisia kertomuksia. URS:n eli ns. Valkoisen antologian kustantajana on tamperelainen pienkustantamo Hauenleuka.

Novellit kulkevat jossakin fantasia-, tieteis- ja kauhukirjallisuuden rajamaastossa, mutta yllättäen kokoelmassa näyttävät kauhutarinat painottuvan vahvimmin. Samuli Antilan ”Viheltäjä” tuo mieleen H. P. Lovecraftin teokset, joskin Suomeen sijoitettuna. Tuomas Salorannan ”Pyörätuolimummo” on kuvaukseltaan varsin realistista ja nostaa esiin nimettyjä Helsingin paikkoja mutta siirtyy vähitellen yliluonnollisemmalle tasolle. Markus Harjun ”Polku, joka joelle johtaa” kääntyy sekin lopussa kauhukirjallisuudeksi.

Fantasiakirjallisuutta edustaa kokoelmassa vain kaksi novellia, eivätkä nekään ole kaikkein perinteisintä fantasiaa. Alpo Leppäsen ”Barbaari Verenhukka” on selkeästi parodiaa, ja myös Tarja Sipiläisen novellissa ”Liekitettyä paahtoleipää” ote on vahvan koominen. Mixu Laurosen ”Rauhallista” on antologian ainoa tulevaisuuteen sijoittuva tieteisnovelli. Jussi Katajalan ”Leonardon rasia” on lajiltaan kaikkein erikoisin: siinä minäkertoja kuvaa kovasti Leonardo da Vinciltä kuulostavaa Leonardoa, joka ei kuitenkaan seuraa moneltakaan osin miehen todellisia historiallisia vaiheita. Novellia voisi kenties luonnehtia jonkinlaiseksi vaihtoehtohistoriaksi, ja siinä on mukana myös aikansa tason ylittävää tekniikkaa.

Suhtautumiseni URS-antologiaan on hiukan kaksijakoinen: siinä on useita kiinnostavia novelleja, mutta kokoelman fantasiahuumorinovellit eivät kolahtaneet minuun lainkaan. Sipiläisen novelli voi kenties miellyttää humoristisesta fantasiasta pitäviä yhdistäessään velhot, lohikäärmeet ja taikuuden sekä leivänpaahtimen ja postimyyntiluettelon kaltaiset modernit asiat. Sen sijaan Leppäsen parodia tuntui minusta surkealta. Sen kehyskertomuksessa väheksytyn fantasian kirjoittaja laatii teostaan, ja sen lomassa katkelmina esiintyvässä teoksessa kliseinen barbaarihahmo pelastaa kaunista neitoa. Suuntautuuko parodia perinteistä fantasiaa vastaan, sitä voi miettiä, mutta kovin suoraviivaiselta ja konstailemattomalta tuo kahdella tasolla liikkuva tarina ei tunnu verrattuna antologian muihin novelleihin.

Pidin kokoelman novelleista eniten Katajalan erikoisesta novellista, joka yhdistelee historiaa luovasti ja onnistuu punomaan novellin mielenkiintoisen käänteen. Novellissa on juuri sellainen juju, joka tekee siitä lukemisen arvoisen. Salorannan ”Pyörätuolimummo” yhdistää mukavan hiipivällä tavalla arkirealismin ja yliluonnollisen kauhun. Mitä tapahtuukaan, kun työtön nuorukainen ryhtyy ottamaan selvää kummallisesta pyörätuolimummosta? Antilan novelli on melko lyhyt mutta onnistuu tiiviissä sivumäärässä luomaan hyytävää tunnelmaa.

URS-antologia on kokoelman Pimeyden reunalla ja muita uusrahvaanomaisia kertomuksia tavoin hyvä tapa lähteä katsomaan, millaista tekstiä uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion koulukunnan edustajat tuottavat. Etenkin jos kauhukirjallisuus kiinnostaa, sitä on tässä antologiassa runsaammin tarjolla. Toimitustyö vaikuttaa muuten hyvältä, mutta Laurosen novellista tuntuu puuttuvan kokonaan tavutus. Kirjan lopussa olevat kirjoittajien lyhyet esittelyt ovat kiinnostava katsaus siihen, millainen joukko teosta on ollut laatimassa.

Tarkista kirjan saatavuus HelMet-kirjastoista

Ann Cleeves: Kuolonkukkia

Komisario Vera Stanhope kollegoineen saa tutkittavakseen kaksi hyvin samanlaista murhaa. Molemmat vainajat löytyvät vedestä kuristettuina seuranaan koko joukko kukkia. Mikä voi yhdistää psyykkisistä ongelmista kärsinyttä nuorukaista ja lahjakasta opiskelijanaista? Onko kyseessä mielipuolinen sarjamurhaaja, vai löytyykö tekojen taustalta looginen selitys?

Ann Cleevesin rikosromaani Kuolonkukkia on ensimmäinen suomennettu teos sarjasta, joka kuvaa komisario Vera Stanhopen ja hänen apulaisensa Joe Ashworthin tutkimuksia. Romaanin tärkeiksi henkilöiksi nousevat myös uhrien läheiset, sillä näiden ajatuksia ja tuntemuksia kuvataan lähes yhtä laajasti kuin poliisien. Syyllisen henkilöllisyys selviää vasta lopussa, joten kyseessä on perinteinen arvoitusdekkari, mutta teosta voi hyvällä syyllä luonnehtia myös psykologiseksi rikosromaaniksi.

Alkoholisoituneet miespoliisit eivät ole kovin harvinaisia rikoskirjallisuudessa, mutta Vera Stanhopen kaltaisia alkoholiongelmasta kärsiviä naispoliiseja ei löydy yhtä runsaasti. Stanhope tuntuukin piristävältä siinä, ettei hän ole millään muotoa kuvankaunis vaan raskastekoinen ja monien mielestä suorastaan ruma. Hänellä ei ole lapsia eikä perhe-elämää. Joe Ashworth asettuu herkullisesti hänen vastaparikseen, koska Ashworth on moitteeton perheenisä, jonka vaimo odottaa juuri toista lasta.

Kiinnostavista henkilöhahmoista huolimatta Kuolonkukkia ei yllä minusta kuin keskitasoiseksi rikosromaaniksi, vaikka se olikin ihan sujuva luettava. Romaani yrittää olla yhtä aikaa sekä psykologinen romaani runsaine –  kenties liiankin runsaine –  näkökulmineen että poliisiromaani mutta jää kummaltakin osalta hiukan puolitiehen. Poliisityö näyttäytyy suurimmaksi osaksi kuulusteluina. Cleevesin kirjasarjan pohjalta on tehty tv-sarja, jota mainostetaan myös romaanin kannessa.

Tarkista kirjan saatavuus HelMet-kirjastoista

Rahvaanomaisia tarinoita

Pimeyden reunalla ja muita uusrahvaanomaisia kertomuksia on novellikokoelma, jonka kirjoittajat tunnustautuvat uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion edustajiksi. Kummalliselta kuulostavan termin takaa löytyy yksinkertaisesti kyllästyminen turhan korkeakirjalliseen ja hämäriin sfääreihin ponkaiseviin spekulatiivisen fiktion lajeihin. Uusrahvaanomaisuus tarkoittaa kokoelmassa yksinkertaisesti sitä, että tarinat ovat selkeitä juoneltaan eivätkä käytä niin monimutkaisia tyylikeinoja, että lukija tipahtaisi kärryiltä. Taustalla on pyrkimys palata vanhanaikaiseen suoraviivaiseen tarinallisuuteen.

Spekulatiivinen fiktio merkitsee kokoelmassa sitä, että se sisältää fantasia-, tieteis- ja kauhunovelleja. Markus Harjun ”Seitsemän sisaren sali”, Mixu Laurosen ”Prinsessa Sibyllan korvakorut” ja Tarja Sipiläisen ”Arana Suelon kadonneet kylät” ovat selkeimmin perinteistä seikkailullista fantasiakirjallisuutta. Nimimerkin Kullervo Rauta-Kalske novelli ”Ritari ja velho / Pilaantuneiden tomaattien kimara” on puhdasta fantasiaparodiaa. Venla Lintusen ”Järviveli” edustaa puolestaan kokoelmassa reaalifantasiaa. Jussi Katajalan ”Pimeyden reunalla”, Tuomas Salorannan ”Konemies hankkii elämän” ja Markus Koskimiehen ”Majakanvartija” ovat keskenään hiukan erilaisia tieteisnovelleja. Samuli Antilan novellia ”Juoksuhauta” voisi luonnehtia jonkinlaiseksi kummitusjutuksi, kun taas nimimerkin Lucilla Lin kertomus ”Pontianak” on perinteinen kauhunovelli.

Kokoelman tarinat ovat minusta tasoltaan vaihtelevia. Ehdottomasti hienointa antia oli Venla Lintusen herkän psykologinen novelli, jossa nuoren minäkertojan isoveli ”muuttaa järveen”. Aikuiset kokevat asian itsemurhana, mutta minäkertoja tietää asian paremmin ja joutuukin kiinnostavaan seikkailuun lähtiessään etsimään isoveljeään. Tarinassa on jotakin samaa tunnelmaa kuin Reeta Aarnion mainioissa suomalaista mytologiaa hyödyntävissä fantasiakirjoissa. Lintusella voisi olla hyvin rahkeita kokonaiseen romaaniinkin.

Lucilla Linin novelli on omalla tavallaan kiinnostava kauhu- ja vampyyritarina, joka hyödyntää lajin perinteisiä piirteitä. Kirjoittajan sanotaan asuvan ulkomailla, eikä tarinassa kieltä lukuun ottamatta olekaan mitään suomalaista. Ikävä kyllä, ääkkösten pisteitä näyttää myös toisinaan puuttuvan tarinasta, mikä on hiukan ärsyttävää. Jos siirtomaat, sukusalaisuudet ja sellaiset perinteiset elementit kiinnostavat, tarina kannattaa lukea.

En ole humoristisen kirjallisuuden ystävä, joten Kullervo Rauta-Kalskeen novelli olisi saanut minun puolestani jäädä kokoelmasta pois. Muuten kokoelman novellit ovat mukavaa luettavaa, vaikken niitä välttämättä nostaisikaan spekulatiivisen fiktion kaikkein kirkkaimpaan kärkeen. Selkeä tarinallisuus on novelleille eduksi, sillä itse liputan tuollaisen ”rahvaanomaisuuden” puolesta. Perinteisen fantasia-, tieteis- ja kauhukirjallisuuden ystävälle kokoelmaa voi suositella, mutta jos kaipaa jotakin kokeilevampaa, ei tämä novellikokoelma ole välttämättä lukemisen arvoinen.

Novellikokoelman kirjoittajat eivät ole mitään kovin tunnettuja kirjailijoita, vaikka useilla heistä onkin jo kirjallista tuotantoa takana. On ilahduttavaa nähdä, että heillä on halua saada novellejaan julkaistua myös perinteisessä painetussa muodossa, jolloin ne ehkä osuvat herkemmin satunnaistenkin lukijoiden käsiin kuin Internetissä. Kokoelman toimitustyökin on parempaa kuin keskimääräisissä omakustanteissa tai pienpainatteissa, vaikka tarkempi oikoluku ei olisi ollut pahitteeksi. Toivoa sopii, että uusrahvaanomainen koulukunta jatkaisi painettuja julkaisuja ja tarjoaisi tuollaisista novelleista kiinnostuneille lukemista.

Tarkista kirjan saatavuus HelMet-kirjastoista

Työttömäksi jäänyt toimittaja Maria Allende ja hänen miehensä Tobias etsivät uutta kotia. Monien turhien asuntoesittelyjen jälkeen he törmäävät taloon, joka on hinnaltaan yllättävän edullinen ja tuntuu täydelliseltä paikalta heille ja heidän pienelle tyttärelleen Almalle. Tobiaksella on omat hiljaiset epäilyksensä, mutta pian Mariallekin alkaa paljastua, että talo on toiminut julman rikoksen näyttämönä. Maria alkaa käyttää liiankin runsasta vapaa-aikaansa tutkimalla tapahtumia. Mutta onko menneiden kaivamisessa myös vaaransa?

Syyttäjä Madeleine Edwards on todellinen työnarkomaani, joka ei pysty vapaalla ollessaankaan pitämään näppejä erossa työasioista. Se kiristää hänen suhdettaan teini-ikäiseen tyttäreen Alexandraan. Kurdinuorukaisen kummalliselta vaikuttava itsemurha aiheuttaa päänvaivaa Edwardsille ja tapausta tutkivalle poliisille Mats Hjörnelle. Voiko kyseessä olla kunniamurha, vai suhtaudutaanko kuolemaan epäilevästi vain siksi, että osalliset ovat kurdeja?

Turman lintu on toinen osa Katarina Wennstamin yhteiskunnallisten romaanien sarjaa, jossa painopisteenä ovat naisiin kohdistuva perheväkivalta ja kulttuurisen kunniaväkivallan mekanismit. Esiin nousevat teemoina myös työttömyys ja sen seuraukset. Päähenkilöinä on samoja henkilöitä kuin esikoisromaanissa Tahra, mutta sen keskiössä olleet Jonas ja Rebecca vilahtavat vain sivuhenkilöinä. Tahran tavoin myös Turman linnun tyyli on kuvailevaa, ja moraalisia kannanottoja näkyy vain päähenkilöiden itsensä ajattelussa. Lopussa on luvassa pieni yllätyskin, joskin kokenut dekkarinlukija saattaa arvata sen melko nopeasti.

Jos Wennstamin Tahra miellytti, Turman lintukin on suositeltava luettava, vaikka se onkin ehkä tyyliltään raskaampi kahden sangen erillisen tapauksen käsittelyn vuoksi. Teoksessa on melko paljon arkielämän vatvomista. Lukijan mieltymyksistä riippuen se saattaa tuoda kiinnostavaa tunnelmaa tai tuntua vain puuduttavalta. Romaani on ruotsalaista realismia niin hyvässä kuin pahassa eikä ole jännityksen puolesta suoranainen trilleri, jollaisena sitä mainostetaan. Kirja haastaa kysymään, kuinka yhteiskunta ja sen ihmiset suhtautuvat väkivaltaan sen eri muodoissa. Helppoja vastauksia siihen tuskin on olemassa.

Jos kirja kuulosti kiinnostavalta, sen voi varata saman tien HelMet-verkkokirjastosta. Tällä kirjoitushetkellä kirjassa on varauksia, mutta mitä pikemmin laittaa itsensä varausjonoon, sitä pikemmin kirja saapuu.